Kissan elämää osa 1

Viime viikonloppuna aloin katsella n. vuoden vanhaa kissaani vähän sillä silmällä, että taitaa olla pieniin päin.
Vastaus tulikin sitten tiistaina iltapäivällä ehkä kaikkein 'raadollisimmalla' tavalla.
Iltapäivällä alkoi vuoto ja illansuussa kissa synnytti yhden, kuolleen n. 7 senttiä pitkän, karvattoman sikiön.
Kissa söi jälkeisensä ja tajuttuaan, että pienokainen ei ole elävä, niin neljällä haukkapalalla kissa hoiti luonnollisella tavalla 'roskat' pois.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itse pääsin todistamaan tuollaista tapahtumaa. Olen kyllä kuullut ja lukenut moisesta ja toiminut  ennekin ensimmäistä kertaa synnyttävän kissan 'kätilönä'.
Minä tietysti kuvasin koko tapahtuman, mutta vasta kun kaikki oli ohi ja oli tarkoitus selata EOS 300D:n ruudulta kuvia, huomasin että muistikortti olikin tietty kiinni tietokoneessa edellisten kuvien siirron jäljiltä.
Tuo kissani on vasemmasta jalastaan kampura ja oli jo silloin kun otin sen tuosta lähimetsiköstä huostaani viime lokakuun alussa. Koirani sen oikeastaan sieltä bongasi iltalenkillä, nuoren kissan kyyhöttämässä ja maukumassa kuusen alla tihkusateessa. Seuraavana aamuna kissa oli yhä siellä ja tultuani iltapäivällä kotiin päivän velvotteista, lähdin koiran kanssa katsomaan, vieläkö kissa olisi siellä. Olihan se. Jätin sille vähän kissan nappuloita, kävimme koiran kanssa kaupassa ja vietyäni koiran kotiin, kävin hakemassa tuon rassukan suojiini. En tiedä, onko tuo kissa loukkaantunut vai syntymästään kampura, mutta joka tapauksessa se ei pysty kiipemään esim. kuuseen tai koivuun joissa on suora runko, mutta pihassani oleviin vanhoihin känkkyräisiin omenapuihin kylläkin.
Jaoin lähiympäristön postilaatikoihin lappusia kysellen, tunteeko kukaan omakseen. Tuli vain yksi yhteydenotto ja sekin eri kissasta.
Olen pitänyt sitä vallan sisäkissana, mutta eipä tuota kiimoissaan häirinnyt se, että ikkunalaudaltani maahan on 4,8 metriä. Sittemmin olen värkännyt ikkunoihini sellaiset tuulihaat, että ikkunat ovat vain sen verran raollaan, ettei kissa saa päätään ja siten itseään niistä ulos.
Tuo kissa on niin leimaantunut minuun (ja koiraani), että usein teemme iltapisukäynnin kolmisin läheisen vanhan muuntajarakennuksen takana olevaan pieneen metsikköön. Kissa tulla koikkelehtii perässämme ja hoitaa myös omat asiansa hyvin huolellisesti peittäen, kun taas koiralla homma toimii kuten lievää vahvemmassa humalassa olevalta mieshenkilöltä kylpyhuoneessa: etsii ja etsii paikkaa ja paskoo ohi (kylpyhuoneessa: amme, käsienpesuallas vai pytty ja lopputulos on 10cm lattiakaivon vieressä (jos huomasi laskea housunsa alas)).  Ja kun hommat on hoidettu, kiltisiti iltapalalle ja leikkimään kuollutta.
(Kuvassa oleva vasemmanpuoleinen kissani menehtyi huhti-toukokuun vaihteessa.)