Valokuvauksesta

(Ylen yöradio 24.7.2009 käistteli aihetta ja sen innoittamana tuuppasin tänne tällaisen pienen n. vuosi sitten pitämäni esitelmän aiheesta. Jos historiikki ei kiinnosta, hyppää suoraan kotaan 'vastuista').

Yleistä
Nykyään monen henkilön ensimmäinen kamera on kännykkään sisäänrakennettu digitaalikamera, joiden markkinoille tulo 2000-luvun vaihteessa ja sittemmin nopea yleistyminen on tehnyt valokuvauksesta jo lähinnä julkista tirkistelyä.
Harvempi kuitenkaan tulee ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten ja mistä valokuvaus on kehittynyt nykyiselleen, tai kuvan ottajan juridisia, moraalisia ja eettisiä vastuita.

Historiaa
Valokuvaus perustuu ilmiöön, joka tunnetaan nimellä camera obscura; pimeä huone. Jos meillä on täysin pimennetty huone, jonka yhdessä seinässä on pieni reikä vaikkapa auringon valaisemaan puutarhaan päin, voidaan nähdä puutarhan kuvan muodostuvan reikää vastapäiseen seinään. Tähän yli tuhat vuotta tunnettuun ilmiöön perustuvat myös nykyaikaiset monimutkaiset filmi- ja digitaalikamerat.
1500-luvulla reikä keksittiin korvata yksinkertaisella linssillä, jolloin seinään heijastuvan kuvan laatu parani huomattavasti. Tätä menetelmää käytettiin enenevässä määrin renessanssin aikana maalaustaiteessa luonnosteltaessa mm. maisemia, rakennuksia ja asetelmia.
Seuraava vaihe valokuvauksen kehityksessä oli valoherkän materiaalin löytyminen 1700-luvulla Saksassa ja ensimmäisenä englantilainen kemisti Thomas Wedgwood yhdisti valoherkäksi käsitellyn paperin camera obscuraan. Hänen uraauurtava keksintönsä oli kuitenkin vielä käyttökelvoton, sillä hänen menetelmässään kuva hävisi paperilta nopeasti.
Ranskalainen Nicéphore Niépce kehitti Wedgwoodin materiaalia edelleen ja hänen vuonna 1826 ottamansa kuva pihanäkymästään on vanhin säilynyt valokuva. Suomessa ensimmäisen valokuvan otti Henrik Cajander Turussa 1842.
1800-luvulla valokuvauksen tekniikka ja valoherkät materiaalit kehittyivät voimakkaasti ja varsinkin Englantilaisen William Talbotin negatiivikuvan tuottamasta menetelmästä tuli valokuvauksen kivijalka lähes yli sadaksi vuodeksi. Tällä menetelmällä tuotettiin negatiivinen paperikuva, josta oli mahdollista tuottaa useita samanlaisia kopioita.
Alaa valtasi kuitenkin Frederich Archerin lasilevylle otettava negatiivikuva, joka oli laadullisesti paperinegatiivia paljon parempi ja myös säilytystä kestävämpi.
Ensimmäisen värivalokuvan otti James Maxwell vuonna 1861 kuvaamalla saman kohteen kolmen erivärisen suotimen läpi ja näin saadut kolme erillistä kuvaa heijastettiin sitten päällekkäin kolmella eri projektorilla, joissa kussakin oli vastaavan värinen suodatin kuin ko. kuvaa otettaessa.
Menetelmien monimutkaisuuden ja valoherkkien materiaalien hitauden vuoksi valokuvauksen alkuvuosikymmeninä kuvaaminen oli keksijöidensä ja ammattilaisten käsissä. varsinkin ensimmäisen valoherkät materiaalit saattoivat vaatia jopa tunteja kestävää valotusaikaa (aika, jonka valoherkkä materiaali on altistettuna valolle).
Materiaalien kehittyessä herkemmiksi valokuvauksesta tuli yhä suositumpaa ja tyypillisimpiä kohteita olivat ihmiset, maisemat, arkkitehtuuri ja sotakuvaus.
Varsinaisen läpimurtonsa harrastajapiireihin valokuvaus teki yhdysvaltalaisen George Eastmanin (jeh: jenkit ja bisnes) saatua kehitetyksi ensimmäisen Kodak-laatikkokameran vuonna 1888. Kameran yksinkertaisuus teki siitä käyttökelpoisen myös amatöörin käsiin. Ja jo seuraavana vuonna Eastman toi markkinoille ehkä vielä merkittävämmän keksintönsä, rullafilmin, joka mahdollisti usean kuvan ottamisen vaihtamatta filmilevyä välillä. (Eastman toi edellisiin keksintöihinsä perustuen amatööreille suunnatun konseptin, jossa asiakkaan ei tarvinnut omistaa kameraa, vaan ostaessaan filmin, sai lyhyen opastuksen kameran käyttämisestä ja valmiiksi ladatun kameran käyttöönsä, minkä hän sitten palautti valotettuaan filmin. Saman tyyppiseen konseptiin perustuivat varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla markkinoilla olleet filminvalmistajien ’Ärräkamerat’.)
Äitini äiti omisti tällaisen laatikkokameran n. vuodesta 1912 ja käytti sitä lähes 60 vuoden ajan.
1920-luvulla alettiin valmistaa elokuvauksessa käytettävään filmimateriaaliin perustuvia pienkameroita, ns. kinofilmikameroita, jolloin rullalle saatiin mahtumaan enemmän kuvia. Rullafilmillä oli yleensä 12 valotettavaa ’ruutua’ kun taas kinofilmille saattoi jo tuolloin mahtua jopa 24 kuvaa ja myöhemmin jopa 36 kuvaa.
Kinofilmistä tulikin amatöörikuvaajien uusi ’de facto’ satndardi, joka säilytti asemansa paria ’harhailua’ lukuun ottamatta aina siihen asti kun digitaalinen kuvaus syrjäytti filmikuvauksen.
1940-luvulle asti kuvaaminen oli lähes yksinomaan ’mustavalkoista’, eli valokuvaamalla tuotettiin valokuvia, joissa oli väreinä vain musta ja valkoinen, sekä niiden yhdistelminä syntyviä harmaasävyjä. Värivalokuvauksen kehittelyn parissa kuitenkin työskenneltiin ja erilaisia menetelmiä kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä.
Parhaiten itsensä löi läpi Eastman Kodak Companyn Kodachrome-positiivifilmi, varsinkin ammattilaisten ja vaativien harrastajien parissa.
Dia-positiivilla kuitenkin oli omat rajoituksensa: Kuvan esittämiseen tarvittiin jälleen pimeä huone ja projektori, sekä kuvanmuodostus-menetelmänsä takia Kodachrome filmin kehittäminen tapahtui ainoastaan Kodakin omissa erikoislaboratorioissa (esim. vuoteen 1986 asti omat Kodachrome –filmini kävivät Ranskassa kehitettävinä ja viipyivät matkalla yleensä 12-14 työpäivää. Tuolloin perustettiin ensimmäinen pohjoismainen Kodak-laboratorio, mutta käsittelyaika ei maantieteellisen etäisyyden lyhenemisestä paljonkaan muuttunut).
Myös värinegatiivifilmin käyttöönottoa hidasti laboratorioiden harvalukuisuus ja postinkulun hitaus.
Oikeastaan vasta 1960-1970 luvun taitteessa Agfan markkinoille tuoma ns. kompaktikamerat filmikasetteineen, joilla otettiin neliskulmaisia kuvia, oli värivalokuvauksen suuri läpimurto kansanharrastukseksi, vaikka tuon ajan vedostusmenetelmät eivät ole kestäneet ajan hammasta. Tuon ajan kuvista on värit haalistuneet ja muuttuneet. Agfa toi markkinoille myös taskukamerat.
Paremmin värinsä ovat pitäneet mm. 1960-luvulla otetut Polaroid-pikakuvat. Tuolloin Polaroid toi markkinoille kameran pikafilmeineen, jossa oli kehite mukana ja värivalokuva oli minuutissa valmis. Kuvaajan ei tarvinnut muuta kuin käsitellä kuvan pinta mukana tulleella kiinnitepuikolla, jolla kuvasta saatiin pysyvä.
Polaroid-kamerasta ei tullut kansan kameraa, mutta on säilyttänyt edelleenkin asemansa mm. passikuvakamerana ja elokuvaohjaajien työkaluna kuvauspaikkoja etsittäessä.
Kompaktifilmin ohella toinen kuvatekniikan alalla sattunut ’suuri harharetki’ on APS-kamerat ja niiden käyttämä filmi. APS-filmi on väriensä kylläisyyden ja kuvatarkkuutensa puolesta huomattavasti kinofilmiä parempaa, mutta APS-kameroiden markkinoille tulo sattui ajankohtaan (1996), jolloin digitaalikamerat alkoivat työntyä markkinoille vääjäämättömästi ja kaikkien alalla toimivien hämmästykseksi (varsinkin Suomessa) jo vuonna 2003 digitaali-kameroiden myynti ylitti kino- ja APS-kameroiden myynnin, minkä seurauksena mm. yksi Suomen suurimmista kuvanvalmistajista; Eiri Oy; hakeutui marraskuussa 2004 velkasaneeraukseen ja asetettiin seuraavana vuonna konkurssiin sen omasta pyynnöstä.
Pikselihuuma on sittemmin vain kasvanut ja nykyisiin kännyköihin sisään rakennetut kamerat ovat jo erittäin korkeatasoisia ja digitaalisen kuvan käsiteltävyys kotikonsteinkin tietokoneella on huomattavasti helpompaa kuin vielä 20 vuotta sitten, jolloin vakavasti valokuvaukseen paneutuneet harrastajat vielä kehittivät ja vedostivat ottamansa kuvat itse kotipimiöissä; käsitellen erilaisia kemikaaleja.
Digitaalisen kuvauksen myötä myös otettavien kuvien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti; kuvatessa ei tarvitse miettiä filmin, kehittämisen ja vedostamisen kustannuksia: teetetään vain ne kuvat paperivedoksiksi, jotka todella halutaan albumiin.

Vastuista
Pääsääntöisesti kuvan ottaja on aina viime kädessä vastuussa julkaistun kuvan aiheuttamista seurauksista. Jos kuva on tarkoitus julkaista ja kuvassa on tunnistettavia henkilöitä, on heiltä tai heidän huoltajiltaan aina saatava etukäteen julkaisulupa. Mieluiten kirjallisena ja siten, että kohde on nähnyt ko. kuvan tai vähintään tietää kuvaustilanteen ja ajankohdan, sekä kuvan sisällön (nykyiset digikamerat mahdollistavat välittömän yhteydenoton kuvattuun henkilöön). Käytännössä ainoat poikkeukset em. säännöstä on uutiskuvalla ja opetustarkoitukseen, suljetun ryhmän kertakäyttöön otettu kuva, jota ei jaeta opetukseen osallistuville. Myös veistokset, taulut ja tietyt arkkitehtooniset kohteet ovat tekijänoikeudella suojattuja ja jos tällainen kohde on kuvan pääasiallinen sisältö, on kuvan julkaisemiseen hankittava tekijänoikeuden omistajalta (tai Kopiosto ry:ltä) lupa kuvan julkaisemiseen ja maksettava asianomaiset tekijänoikeuskorvaukset.
Ahtaimman tulkinnan mukaan kuvan julkaiseminen tarkoittaa sitä, että näytät tai lähetät kännykkäkameraasi ottaman kuvan sellaiselle henkilölle, joka on kuvaustilanteeseen nähden ulkopuolinen. Myös nettisivuille ja blogeihin tallennetut tai kolmannelle osapuolelle viestinä lähetetyt kuvat on siinä vaiheessa julkaistu.

Tässä astuukin kuvaan mukaan kuvaajan etiikka ja moraali. Kuvaajan olisi aina syytä käydä ottamansa materiaali ensin itse läpi (selvin päin) mahdollisimman pian ja poistettava kamerasta kaikki sellaiset kuvat, jotka eivät ole julkaisukelpoisia. Enkä tarkoita pelkästään tärähtäneitä kuvia. Varsinkin nykyisin ravintoloissa ja muissa julkisissa paikoissa kännykkäkameroilla otetaan hyvin paljon kuvia, joita ei ehkä olisi tarvinnut ottaa.
Periaatteessa esim. ravintolassa kuvaaminen vaatii aina myös luvan ravintolan omistajalta tai ravintolapäälliköltä (tai vastaavalta), sekä esim. orkesterin ollessa kyseessä, orkesterin luvan, nämäkin mieluiten kirjallisena siten, että siitä ilmenee kuvaamisen pelisäännöt ko. tilassa. Tällöin on myös kuvaajan pidettävä huolta siitä, että hän kuvaa ainoastaan esim. juuri ko. orkesteria siten, että yleisö ei ole tunnistettavissa valokuvista.
Yksityistilaisuudet ovat tietysti oma lukunsa.
Itse olen kuvannut ravintolassa paljon esiintyjiä ja jo yöllä (kuvaamisen yhteydessä) olen poistanut kamerasta niitä kuvia, jotka eivät saa mennä eteenpäin.
Kuvittelepas tilannetta, että olisit sanonut kumppanillesi, että olet viikonlopun ’kavereiden kanssa kalassa merellä’ tai ’tyttöjen kanssa Terhin mökillä’ ja kotiin mennessäsi kumppanisi heittäisi sinulle eteen kuvan (netistä tai kännykästään), jossa olet räkäkunnossa ravintolaympäristössä tai olet normaalia ystävänsuudelmaa intiimimmässä tilanteessa jonkun kanssa...