keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
Luomistyötä
Nyt on taas se aika kuukaudesta jolloin alan ravistella itseäni niskasta ja yritän motivoitua jokakuukautisen suursiivouksen aloittamiseen.
Oikeastaan keittiön osalta on parempi puhua kuukausiraivauksesta, sillä ensin yritän löytää jostakin sekamelskasta ruokapöydän ja tyhjentää sen, jotta saan aseteltua sille epämääräisiin pinoihin tiskivuoroaan odottavat astiat joita bongailen sieltä sun täältä (ja jos on stressi päällä eli esim. tulossa vieraita, hyödynnän kylpyammetta vahvimpien liotukseen suurinpiirtein entiseltä työkaveriltani saamalla reseptillä: vähän kloriittia, yleispesuainetta, mäntysaippuaa... puoleen ammeellista vettä ja astiat likoamaan puoleksi tuntia).
Väliin bongatessani uusia elämänmuotoja jääkaapistani tai tiskialtaasta, olen mietiskellyt että onkohan meidän monoistisen katsomuksemme taivaan taatto (joka myöskin on yksineläjä) vähän samanlainen kuin minäkin: Ideoita pukkaa solkenaan, luodaan koko ajan uutta, mutta asioiden jälkihoito jää aina silleen vähän retuperälle...
ja mahtaakohan hän noudattaa lattioiden siivouksessa samaa periaatetta kuin mitä minä olen jo vuosia (erään tuttavani vinkistä) noudattanut.
Kyseessä on ns. kulkeutumisteoria: 'Kun roskien määrä sisällä huoneistossa saavuttaa kriittisen massan, niitä kulkeutuu jaloissa enemmän ulos- kuin sisäänpäin.' Ja minä kun satun asumaan yläkertahuoneistoa vanhassa talossa ynnä minulla on koira ja kissa, niin tämä tuntuu toimivan aika hyvin.
Yritän kyllä parhaani mukaan pitää tämän homman sen verran hanskassa,
ettei minun tarvitse kirjoittaa uusiksi Darwinin 'Lajien synty' -teosta.
Viittaan vielä tuohon 'jälkihoitoon': Muuan yhdysvaltalainen korkeassa asemassa oleva henkilö totesi muutama vuosi sitten: 'Google on jumala. Siltä saa vastauksen'.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
21.12.2012
Tuohon otsikon päivämäärään päättyvät muinaiset Väli-Amerikan intiaanien kalenterit.
Tuota päivämäärää pidetään 'maailmanlopun' päivänä, monilla keskustelupalstoilla siitä esitetään mitä värikkäämpiä ennustuksia ja kauhukuvia.
Miksi Atsteekkien kalenteri loppuu juuri tuohon päivään? Mitä siinä on niin erikoista?
Miksei se voisi päättyä 31.12.2009, kuten meidän tämän vuotinen almanakkamme päättyy ja sitä seuraa tietääksen päiväys 1.1.2010, mutta eipä meidän allakkamme loppupäivästä kukaan ole nostanut mellakkaa.
On totta, että tuo päivä, 21.12.2012, on maapallolle merkittävä päivä, sillä sinä päivänä maapallo sivuuttaa galaksimme ekvaattorilinjan ja se vaikuttaa maan magneettikentän napaisuuteen.
Eli magneettipohjoinen ja -etelä vaihtavat paikkaa.
Mutta sekään ei tapahdu yhdellä humpsauksella siten, että kompassineula alkaakin yht'äkkiä osoittaa etelään. Prosessi kestää tuhansia vuosia ja on itse asiassa jo ollut käynnissä pitkään.
Viimeksi napaisuus on vaihtunut n. 750 000 vuotta sitten.
Tällä hetkellä magneettinen pohjoisnapa lähestyy pohjoisnapaa ja on arvioitu, että nämä navat kohtaavat vuonna 2017. Se, koska nämä navat ovat viimeksi kohdanneet, ei ole tiedossani ja havaintoja magneettisen pohjoisnavan liikkeestä on tehty jostain vuoden 1600 paikkeilta. Kaukaisimmillaan magneettinen pohjoisnapa on ollut pohjoisnavasta vuoden 1900 paikkeilla.
Kolumbus, ensimmäisellä Ameriikanmatkallaan, teki tärkeän havainnon, kun miehistö valitti, että kompassi näyttää väärin pohjantähteen nähden. Tuolloin oli vakaa käsitys, että pohjantähti on todellakin tasan taivaan lakipisteessä (korkeus 90 astetta), mutta Kolumbus havaitsi, että myös pohjantähti näennäisesti liikkuu hiukan kuten muutkin tähdet. Todellisuudessa pohjantähti sijaitsee korkeudessa (n.) 89 astetta ja 16 minuuttia.
Maailmanloppua on ennustettu varmaankin jo niin kauan kuin on ollut kulttuurejakin ja eräs mielenkiintoisimmista oraakkeleista on ollut Ranskalainen 1500-luvulla elänyt Nostradamus.
Varmaa on kuitenkin, että maailmanloppu tulee joskus ja ellei ihminen sitä omilla toimillaan aiheuta, niin arviolta vajaan miljardin vuoden kuluttua aurinkomme lämpötila on kasvanut ja nostanut maapallon lämpötilaa niin suureksi , että nykymuotoinen elämä maapallolla on mahdotonta.
Tuota päivämäärää pidetään 'maailmanlopun' päivänä, monilla keskustelupalstoilla siitä esitetään mitä värikkäämpiä ennustuksia ja kauhukuvia.
Miksi Atsteekkien kalenteri loppuu juuri tuohon päivään? Mitä siinä on niin erikoista?
Miksei se voisi päättyä 31.12.2009, kuten meidän tämän vuotinen almanakkamme päättyy ja sitä seuraa tietääksen päiväys 1.1.2010, mutta eipä meidän allakkamme loppupäivästä kukaan ole nostanut mellakkaa.
On totta, että tuo päivä, 21.12.2012, on maapallolle merkittävä päivä, sillä sinä päivänä maapallo sivuuttaa galaksimme ekvaattorilinjan ja se vaikuttaa maan magneettikentän napaisuuteen.
Eli magneettipohjoinen ja -etelä vaihtavat paikkaa.
Mutta sekään ei tapahdu yhdellä humpsauksella siten, että kompassineula alkaakin yht'äkkiä osoittaa etelään. Prosessi kestää tuhansia vuosia ja on itse asiassa jo ollut käynnissä pitkään.
Viimeksi napaisuus on vaihtunut n. 750 000 vuotta sitten.
Tällä hetkellä magneettinen pohjoisnapa lähestyy pohjoisnapaa ja on arvioitu, että nämä navat kohtaavat vuonna 2017. Se, koska nämä navat ovat viimeksi kohdanneet, ei ole tiedossani ja havaintoja magneettisen pohjoisnavan liikkeestä on tehty jostain vuoden 1600 paikkeilta. Kaukaisimmillaan magneettinen pohjoisnapa on ollut pohjoisnavasta vuoden 1900 paikkeilla.
Kolumbus, ensimmäisellä Ameriikanmatkallaan, teki tärkeän havainnon, kun miehistö valitti, että kompassi näyttää väärin pohjantähteen nähden. Tuolloin oli vakaa käsitys, että pohjantähti on todellakin tasan taivaan lakipisteessä (korkeus 90 astetta), mutta Kolumbus havaitsi, että myös pohjantähti näennäisesti liikkuu hiukan kuten muutkin tähdet. Todellisuudessa pohjantähti sijaitsee korkeudessa (n.) 89 astetta ja 16 minuuttia.
Maailmanloppua on ennustettu varmaankin jo niin kauan kuin on ollut kulttuurejakin ja eräs mielenkiintoisimmista oraakkeleista on ollut Ranskalainen 1500-luvulla elänyt Nostradamus.
Varmaa on kuitenkin, että maailmanloppu tulee joskus ja ellei ihminen sitä omilla toimillaan aiheuta, niin arviolta vajaan miljardin vuoden kuluttua aurinkomme lämpötila on kasvanut ja nostanut maapallon lämpötilaa niin suureksi , että nykymuotoinen elämä maapallolla on mahdotonta.
Ensimmäinen PC:ni
... on todellakin ensimmäinen PC nimeä kantanut laite, mitä Suomen markkinoilla on tietääkseni ollut. Tämä ajoittuu vielä kauppisaikaani 1970-1980 luvun taitteeseen ja IBM:n Personal Computerista ei vielä osattu edes nähdä unta.
Ensimmäiset suuren maailman
tyyliset tietokonekaupat olivat juuri nähneet päivänvalon Suomessakin Topdatan Mikromarkettien muodossa. Tällainen oli Tampereellakin ja sieltä hankin Sharpin PC-1211:n.
Komealta kalskahtava PC tuossa tarkoittaa Pocket Computeria, eli taskutietokonetta. Kyseessä on lähinnä BASIC-ohjelmoitava tieteislaskin. Käyttäjämuistia laitteessa on 1424 tavua ja markkamääräinen hintakin oli tuolloin jossain tuolla tyyppinumeron ja tavumäärän huiteilla. Hintaan kuitenkin sisältyi käyttöohje, ohjelmointiopas ja 300 sivua ohjelmaesimerkkejä aliasta, jommasta ynnä melkein mistä vain. Laitteessa on pieni QWERTY-näppäimistö, erillinen numeronäppäimisto sekä muutamia muita näppäimiä laskutoimitusten tekoon, näytön vieritykseen ja ohjelmarivien vieritykseen. Näyttö on 24 merkin mittainen nestekidenäyttö ja yhdelle ohjelmariville mahtuu 80 merkkiä. Laskinkäytössä tosin aluksi sekoitti se, että laskutoimitus on syötettävä kokonaan kuin ohjelmarivinä, laskujärjestykset huomioiden, ja sitten näppäiltävä <enter>. Muisteja laskimessa on 28 ja tallennus muistiin tapahtuu
esimerkisi A=123*234 <enter>. Tämän jälkeen voi käyttää hyväkseen A-muistia vaikkapa laskutoimituksessa 4*A+110 tai B=A*4+110
Erityisessä RESERVE-tilassa voi 18 näppäimen taakse määritellä komentoja tai valmiita laskutoimituksia ynnä ynnä OHJELMOINTI-tilassa syöttää BASIC-ohjelmaa, joka sitten toteutetaan SUORITA-tilassa. Paha vain, ohjelma, näppäinvaraukset ja muistit käyttävät samaa 1428:n tavun muistisuppeutta, joskin ohjelmakäskyt veivät kukin vain yhden tavun muistista.
Tuolloin, kun erilaiset ohjelmoitavat laskimet olivat uutta ja niistä käytiin kovasti meteliä muun muassa ylioppilaskirjoitusten osalta, eli mitä saa käyttää ja mitä ei saa käyttää kirjoituksissa ja kokeissa ja pitääkö muistit tyhjentää vai ei. Omalta osaltani asia oli yksinkertaisesti niin, että sain käyttää laskintani ja ohjelmiani, koska olin osoittanut tehneeni ohjelmat itse ja kauppalaskento oli vahvin aineeni muutoinkin.
Ohjelma joka laski annetuista pääomasta, korkokannasta ja jaksojen lukumäärästä haluttaessa tavallisen koronkoron, annuiteetti-, prolongaatio- ja diskonttaustekijät sekä kuoletustaulun vei muistitilaa huikeat 354 tavua ja ohjelmarivejä oli 29.
Onhan tuosta PC:stä ollut hupiakin, sillä kirjoittelin sille sellaisen tulitikkupelin, missä viimeisen tikun nostaja voittaa. Tuo peli olikin hyvin suosittu sisarusteni ja kaverieni keskuudessa. Pääsivätpähän he pelaamaan konetta vastaan, ja mikä parasta tikkupeli mahtui korkolaskennan kanssa yhtä aikaa rajalliseen muistiin.
Sharppi on minulla ollut viime vuosiin asti jatkuvassa käytössä, lähinnä laskimena.
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Kissan elämää osa 1
Vastaus tulikin sitten tiistaina iltapäivällä ehkä kaikkein 'raadollisimmalla' tavalla.
Iltapäivällä alkoi vuoto ja illansuussa kissa synnytti yhden, kuolleen n. 7 senttiä pitkän, karvattoman sikiön.
Kissa söi jälkeisensä ja tajuttuaan, että pienokainen ei ole elävä, niin neljällä haukkapalalla kissa hoiti luonnollisella tavalla 'roskat' pois.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itse pääsin todistamaan tuollaista tapahtumaa. Olen kyllä kuullut ja lukenut moisesta ja toiminut ennekin ensimmäistä kertaa synnyttävän kissan 'kätilönä'.
Minä tietysti kuvasin koko tapahtuman, mutta vasta kun kaikki oli ohi ja oli tarkoitus selata EOS 300D:n ruudulta kuvia, huomasin että muistikortti olikin tietty kiinni tietokoneessa edellisten kuvien siirron jäljiltä.
Tuo kissani on vasemmasta jalastaan kampura ja oli jo silloin kun otin sen tuosta lähimetsiköstä huostaani viime lokakuun alussa. Koirani sen oikeastaan sieltä bongasi iltalenkillä, nuoren kissan kyyhöttämässä ja maukumassa kuusen alla tihkusateessa. Seuraavana aamuna kissa oli yhä siellä ja tultuani iltapäivällä kotiin päivän velvotteista, lähdin koiran kanssa katsomaan, vieläkö kissa olisi siellä. Olihan se. Jätin sille vähän kissan nappuloita, kävimme koiran kanssa kaupassa ja vietyäni koiran kotiin, kävin hakemassa tuon rassukan suojiini. En tiedä, onko tuo kissa loukkaantunut vai syntymästään kampura, mutta joka tapauksessa se ei pysty kiipemään esim. kuuseen tai koivuun joissa on suora runko, mutta pihassani oleviin vanhoihin känkkyräisiin omenapuihin kylläkin.
Jaoin lähiympäristön postilaatikoihin lappusia kysellen, tunteeko kukaan omakseen. Tuli vain yksi yhteydenotto ja sekin eri kissasta.
Olen pitänyt sitä vallan sisäkissana, mutta eipä tuota kiimoissaan häirinnyt se, että ikkunalaudaltani maahan on 4,8 metriä. Sittemmin olen värkännyt ikkunoihini sellaiset tuulihaat, että ikkunat ovat vain sen verran raollaan, ettei kissa saa päätään ja siten itseään niistä ulos.
Tuo kissa on niin leimaantunut minuun (ja koiraani), että usein teemme iltapisukäynnin kolmisin läheisen vanhan muuntajarakennuksen takana olevaan pieneen metsikköön. Kissa tulla koikkelehtii perässämme ja hoitaa myös omat asiansa hyvin huolellisesti peittäen, kun taas koiralla homma toimii kuten lievää vahvemmassa humalassa olevalta mieshenkilöltä kylpyhuoneessa: etsii ja etsii paikkaa ja paskoo ohi (kylpyhuoneessa: amme, käsienpesuallas vai pytty ja lopputulos on 10cm lattiakaivon vieressä (jos huomasi laskea housunsa alas)). Ja kun hommat on hoidettu, kiltisiti iltapalalle ja leikkimään kuollutta.
(Kuvassa oleva vasemmanpuoleinen kissani menehtyi huhti-toukokuun vaihteessa.)
Valokuvauksesta
(Ylen yöradio 24.7.2009 käistteli aihetta ja sen innoittamana tuuppasin tänne tällaisen pienen n. vuosi sitten pitämäni esitelmän aiheesta. Jos historiikki ei kiinnosta, hyppää suoraan kotaan 'vastuista').
Yleistä
Nykyään monen henkilön ensimmäinen kamera on kännykkään sisäänrakennettu digitaalikamera, joiden markkinoille tulo 2000-luvun vaihteessa ja sittemmin nopea yleistyminen on tehnyt valokuvauksesta jo lähinnä julkista tirkistelyä.
Harvempi kuitenkaan tulee ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten ja mistä valokuvaus on kehittynyt nykyiselleen, tai kuvan ottajan juridisia, moraalisia ja eettisiä vastuita.
Historiaa
Valokuvaus perustuu ilmiöön, joka tunnetaan nimellä camera obscura; pimeä huone. Jos meillä on täysin pimennetty huone, jonka yhdessä seinässä on pieni reikä vaikkapa auringon valaisemaan puutarhaan päin, voidaan nähdä puutarhan kuvan muodostuvan reikää vastapäiseen seinään. Tähän yli tuhat vuotta tunnettuun ilmiöön perustuvat myös nykyaikaiset monimutkaiset filmi- ja digitaalikamerat.
1500-luvulla reikä keksittiin korvata yksinkertaisella linssillä, jolloin seinään heijastuvan kuvan laatu parani huomattavasti. Tätä menetelmää käytettiin enenevässä määrin renessanssin aikana maalaustaiteessa luonnosteltaessa mm. maisemia, rakennuksia ja asetelmia.
Seuraava vaihe valokuvauksen kehityksessä oli valoherkän materiaalin löytyminen 1700-luvulla Saksassa ja ensimmäisenä englantilainen kemisti Thomas Wedgwood yhdisti valoherkäksi käsitellyn paperin camera obscuraan. Hänen uraauurtava keksintönsä oli kuitenkin vielä käyttökelvoton, sillä hänen menetelmässään kuva hävisi paperilta nopeasti.
Ranskalainen Nicéphore Niépce kehitti Wedgwoodin materiaalia edelleen ja hänen vuonna 1826 ottamansa kuva pihanäkymästään on vanhin säilynyt valokuva. Suomessa ensimmäisen valokuvan otti Henrik Cajander Turussa 1842.
1800-luvulla valokuvauksen tekniikka ja valoherkät materiaalit kehittyivät voimakkaasti ja varsinkin Englantilaisen William Talbotin negatiivikuvan tuottamasta menetelmästä tuli valokuvauksen kivijalka lähes yli sadaksi vuodeksi. Tällä menetelmällä tuotettiin negatiivinen paperikuva, josta oli mahdollista tuottaa useita samanlaisia kopioita.
Alaa valtasi kuitenkin Frederich Archerin lasilevylle otettava negatiivikuva, joka oli laadullisesti paperinegatiivia paljon parempi ja myös säilytystä kestävämpi.
Ensimmäisen värivalokuvan otti James Maxwell vuonna 1861 kuvaamalla saman kohteen kolmen erivärisen suotimen läpi ja näin saadut kolme erillistä kuvaa heijastettiin sitten päällekkäin kolmella eri projektorilla, joissa kussakin oli vastaavan värinen suodatin kuin ko. kuvaa otettaessa.
Menetelmien monimutkaisuuden ja valoherkkien materiaalien hitauden vuoksi valokuvauksen alkuvuosikymmeninä kuvaaminen oli keksijöidensä ja ammattilaisten käsissä. varsinkin ensimmäisen valoherkät materiaalit saattoivat vaatia jopa tunteja kestävää valotusaikaa (aika, jonka valoherkkä materiaali on altistettuna valolle).
Materiaalien kehittyessä herkemmiksi valokuvauksesta tuli yhä suositumpaa ja tyypillisimpiä kohteita olivat ihmiset, maisemat, arkkitehtuuri ja sotakuvaus.
Varsinaisen läpimurtonsa harrastajapiireihin valokuvaus teki yhdysvaltalaisen George Eastmanin (jeh: jenkit ja bisnes) saatua kehitetyksi ensimmäisen Kodak-laatikkokameran vuonna 1888. Kameran yksinkertaisuus teki siitä käyttökelpoisen myös amatöörin käsiin. Ja jo seuraavana vuonna Eastman toi markkinoille ehkä vielä merkittävämmän keksintönsä, rullafilmin, joka mahdollisti usean kuvan ottamisen vaihtamatta filmilevyä välillä. (Eastman toi edellisiin keksintöihinsä perustuen amatööreille suunnatun konseptin, jossa asiakkaan ei tarvinnut omistaa kameraa, vaan ostaessaan filmin, sai lyhyen opastuksen kameran käyttämisestä ja valmiiksi ladatun kameran käyttöönsä, minkä hän sitten palautti valotettuaan filmin. Saman tyyppiseen konseptiin perustuivat varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla markkinoilla olleet filminvalmistajien ’Ärräkamerat’.)
Äitini äiti omisti tällaisen laatikkokameran n. vuodesta 1912 ja käytti sitä lähes 60 vuoden ajan.
1920-luvulla alettiin valmistaa elokuvauksessa käytettävään filmimateriaaliin perustuvia pienkameroita, ns. kinofilmikameroita, jolloin rullalle saatiin mahtumaan enemmän kuvia. Rullafilmillä oli yleensä 12 valotettavaa ’ruutua’ kun taas kinofilmille saattoi jo tuolloin mahtua jopa 24 kuvaa ja myöhemmin jopa 36 kuvaa.
Kinofilmistä tulikin amatöörikuvaajien uusi ’de facto’ satndardi, joka säilytti asemansa paria ’harhailua’ lukuun ottamatta aina siihen asti kun digitaalinen kuvaus syrjäytti filmikuvauksen.
1940-luvulle asti kuvaaminen oli lähes yksinomaan ’mustavalkoista’, eli valokuvaamalla tuotettiin valokuvia, joissa oli väreinä vain musta ja valkoinen, sekä niiden yhdistelminä syntyviä harmaasävyjä. Värivalokuvauksen kehittelyn parissa kuitenkin työskenneltiin ja erilaisia menetelmiä kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä.
Parhaiten itsensä löi läpi Eastman Kodak Companyn Kodachrome-positiivifilmi, varsinkin ammattilaisten ja vaativien harrastajien parissa.
Dia-positiivilla kuitenkin oli omat rajoituksensa: Kuvan esittämiseen tarvittiin jälleen pimeä huone ja projektori, sekä kuvanmuodostus-menetelmänsä takia Kodachrome filmin kehittäminen tapahtui ainoastaan Kodakin omissa erikoislaboratorioissa (esim. vuoteen 1986 asti omat Kodachrome –filmini kävivät Ranskassa kehitettävinä ja viipyivät matkalla yleensä 12-14 työpäivää. Tuolloin perustettiin ensimmäinen pohjoismainen Kodak-laboratorio, mutta käsittelyaika ei maantieteellisen etäisyyden lyhenemisestä paljonkaan muuttunut).
Myös värinegatiivifilmin käyttöönottoa hidasti laboratorioiden harvalukuisuus ja postinkulun hitaus.
Oikeastaan vasta 1960-1970 luvun taitteessa Agfan markkinoille tuoma ns. kompaktikamerat filmikasetteineen, joilla otettiin neliskulmaisia kuvia, oli värivalokuvauksen suuri läpimurto kansanharrastukseksi, vaikka tuon ajan vedostusmenetelmät eivät ole kestäneet ajan hammasta. Tuon ajan kuvista on värit haalistuneet ja muuttuneet. Agfa toi markkinoille myös taskukamerat.
Paremmin värinsä ovat pitäneet mm. 1960-luvulla otetut Polaroid-pikakuvat. Tuolloin Polaroid toi markkinoille kameran pikafilmeineen, jossa oli kehite mukana ja värivalokuva oli minuutissa valmis. Kuvaajan ei tarvinnut muuta kuin käsitellä kuvan pinta mukana tulleella kiinnitepuikolla, jolla kuvasta saatiin pysyvä.
Polaroid-kamerasta ei tullut kansan kameraa, mutta on säilyttänyt edelleenkin asemansa mm. passikuvakamerana ja elokuvaohjaajien työkaluna kuvauspaikkoja etsittäessä.
Kompaktifilmin ohella toinen kuvatekniikan alalla sattunut ’suuri harharetki’ on APS-kamerat ja niiden käyttämä filmi. APS-filmi on väriensä kylläisyyden ja kuvatarkkuutensa puolesta huomattavasti kinofilmiä parempaa, mutta APS-kameroiden markkinoille tulo sattui ajankohtaan (1996), jolloin digitaalikamerat alkoivat työntyä markkinoille vääjäämättömästi ja kaikkien alalla toimivien hämmästykseksi (varsinkin Suomessa) jo vuonna 2003 digitaali-kameroiden myynti ylitti kino- ja APS-kameroiden myynnin, minkä seurauksena mm. yksi Suomen suurimmista kuvanvalmistajista; Eiri Oy; hakeutui marraskuussa 2004 velkasaneeraukseen ja asetettiin seuraavana vuonna konkurssiin sen omasta pyynnöstä.
Pikselihuuma on sittemmin vain kasvanut ja nykyisiin kännyköihin sisään rakennetut kamerat ovat jo erittäin korkeatasoisia ja digitaalisen kuvan käsiteltävyys kotikonsteinkin tietokoneella on huomattavasti helpompaa kuin vielä 20 vuotta sitten, jolloin vakavasti valokuvaukseen paneutuneet harrastajat vielä kehittivät ja vedostivat ottamansa kuvat itse kotipimiöissä; käsitellen erilaisia kemikaaleja.
Digitaalisen kuvauksen myötä myös otettavien kuvien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti; kuvatessa ei tarvitse miettiä filmin, kehittämisen ja vedostamisen kustannuksia: teetetään vain ne kuvat paperivedoksiksi, jotka todella halutaan albumiin.
Vastuista
Pääsääntöisesti kuvan ottaja on aina viime kädessä vastuussa julkaistun kuvan aiheuttamista seurauksista. Jos kuva on tarkoitus julkaista ja kuvassa on tunnistettavia henkilöitä, on heiltä tai heidän huoltajiltaan aina saatava etukäteen julkaisulupa. Mieluiten kirjallisena ja siten, että kohde on nähnyt ko. kuvan tai vähintään tietää kuvaustilanteen ja ajankohdan, sekä kuvan sisällön (nykyiset digikamerat mahdollistavat välittömän yhteydenoton kuvattuun henkilöön). Käytännössä ainoat poikkeukset em. säännöstä on uutiskuvalla ja opetustarkoitukseen, suljetun ryhmän kertakäyttöön otettu kuva, jota ei jaeta opetukseen osallistuville. Myös veistokset, taulut ja tietyt arkkitehtooniset kohteet ovat tekijänoikeudella suojattuja ja jos tällainen kohde on kuvan pääasiallinen sisältö, on kuvan julkaisemiseen hankittava tekijänoikeuden omistajalta (tai Kopiosto ry:ltä) lupa kuvan julkaisemiseen ja maksettava asianomaiset tekijänoikeuskorvaukset.
Ahtaimman tulkinnan mukaan kuvan julkaiseminen tarkoittaa sitä, että näytät tai lähetät kännykkäkameraasi ottaman kuvan sellaiselle henkilölle, joka on kuvaustilanteeseen nähden ulkopuolinen. Myös nettisivuille ja blogeihin tallennetut tai kolmannelle osapuolelle viestinä lähetetyt kuvat on siinä vaiheessa julkaistu.
Tässä astuukin kuvaan mukaan kuvaajan etiikka ja moraali. Kuvaajan olisi aina syytä käydä ottamansa materiaali ensin itse läpi (selvin päin) mahdollisimman pian ja poistettava kamerasta kaikki sellaiset kuvat, jotka eivät ole julkaisukelpoisia. Enkä tarkoita pelkästään tärähtäneitä kuvia. Varsinkin nykyisin ravintoloissa ja muissa julkisissa paikoissa kännykkäkameroilla otetaan hyvin paljon kuvia, joita ei ehkä olisi tarvinnut ottaa.
Periaatteessa esim. ravintolassa kuvaaminen vaatii aina myös luvan ravintolan omistajalta tai ravintolapäälliköltä (tai vastaavalta), sekä esim. orkesterin ollessa kyseessä, orkesterin luvan, nämäkin mieluiten kirjallisena siten, että siitä ilmenee kuvaamisen pelisäännöt ko. tilassa. Tällöin on myös kuvaajan pidettävä huolta siitä, että hän kuvaa ainoastaan esim. juuri ko. orkesteria siten, että yleisö ei ole tunnistettavissa valokuvista.
Yksityistilaisuudet ovat tietysti oma lukunsa.
Itse olen kuvannut ravintolassa paljon esiintyjiä ja jo yöllä (kuvaamisen yhteydessä) olen poistanut kamerasta niitä kuvia, jotka eivät saa mennä eteenpäin.
Kuvittelepas tilannetta, että olisit sanonut kumppanillesi, että olet viikonlopun ’kavereiden kanssa kalassa merellä’ tai ’tyttöjen kanssa Terhin mökillä’ ja kotiin mennessäsi kumppanisi heittäisi sinulle eteen kuvan (netistä tai kännykästään), jossa olet räkäkunnossa ravintolaympäristössä tai olet normaalia ystävänsuudelmaa intiimimmässä tilanteessa jonkun kanssa...
Yleistä
Nykyään monen henkilön ensimmäinen kamera on kännykkään sisäänrakennettu digitaalikamera, joiden markkinoille tulo 2000-luvun vaihteessa ja sittemmin nopea yleistyminen on tehnyt valokuvauksesta jo lähinnä julkista tirkistelyä.
Harvempi kuitenkaan tulee ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten ja mistä valokuvaus on kehittynyt nykyiselleen, tai kuvan ottajan juridisia, moraalisia ja eettisiä vastuita.
Historiaa
Valokuvaus perustuu ilmiöön, joka tunnetaan nimellä camera obscura; pimeä huone. Jos meillä on täysin pimennetty huone, jonka yhdessä seinässä on pieni reikä vaikkapa auringon valaisemaan puutarhaan päin, voidaan nähdä puutarhan kuvan muodostuvan reikää vastapäiseen seinään. Tähän yli tuhat vuotta tunnettuun ilmiöön perustuvat myös nykyaikaiset monimutkaiset filmi- ja digitaalikamerat.
1500-luvulla reikä keksittiin korvata yksinkertaisella linssillä, jolloin seinään heijastuvan kuvan laatu parani huomattavasti. Tätä menetelmää käytettiin enenevässä määrin renessanssin aikana maalaustaiteessa luonnosteltaessa mm. maisemia, rakennuksia ja asetelmia.
Seuraava vaihe valokuvauksen kehityksessä oli valoherkän materiaalin löytyminen 1700-luvulla Saksassa ja ensimmäisenä englantilainen kemisti Thomas Wedgwood yhdisti valoherkäksi käsitellyn paperin camera obscuraan. Hänen uraauurtava keksintönsä oli kuitenkin vielä käyttökelvoton, sillä hänen menetelmässään kuva hävisi paperilta nopeasti.
Ranskalainen Nicéphore Niépce kehitti Wedgwoodin materiaalia edelleen ja hänen vuonna 1826 ottamansa kuva pihanäkymästään on vanhin säilynyt valokuva. Suomessa ensimmäisen valokuvan otti Henrik Cajander Turussa 1842.
1800-luvulla valokuvauksen tekniikka ja valoherkät materiaalit kehittyivät voimakkaasti ja varsinkin Englantilaisen William Talbotin negatiivikuvan tuottamasta menetelmästä tuli valokuvauksen kivijalka lähes yli sadaksi vuodeksi. Tällä menetelmällä tuotettiin negatiivinen paperikuva, josta oli mahdollista tuottaa useita samanlaisia kopioita.
Alaa valtasi kuitenkin Frederich Archerin lasilevylle otettava negatiivikuva, joka oli laadullisesti paperinegatiivia paljon parempi ja myös säilytystä kestävämpi.
Ensimmäisen värivalokuvan otti James Maxwell vuonna 1861 kuvaamalla saman kohteen kolmen erivärisen suotimen läpi ja näin saadut kolme erillistä kuvaa heijastettiin sitten päällekkäin kolmella eri projektorilla, joissa kussakin oli vastaavan värinen suodatin kuin ko. kuvaa otettaessa.
Menetelmien monimutkaisuuden ja valoherkkien materiaalien hitauden vuoksi valokuvauksen alkuvuosikymmeninä kuvaaminen oli keksijöidensä ja ammattilaisten käsissä. varsinkin ensimmäisen valoherkät materiaalit saattoivat vaatia jopa tunteja kestävää valotusaikaa (aika, jonka valoherkkä materiaali on altistettuna valolle).
Materiaalien kehittyessä herkemmiksi valokuvauksesta tuli yhä suositumpaa ja tyypillisimpiä kohteita olivat ihmiset, maisemat, arkkitehtuuri ja sotakuvaus.
Varsinaisen läpimurtonsa harrastajapiireihin valokuvaus teki yhdysvaltalaisen George Eastmanin (jeh: jenkit ja bisnes) saatua kehitetyksi ensimmäisen Kodak-laatikkokameran vuonna 1888. Kameran yksinkertaisuus teki siitä käyttökelpoisen myös amatöörin käsiin. Ja jo seuraavana vuonna Eastman toi markkinoille ehkä vielä merkittävämmän keksintönsä, rullafilmin, joka mahdollisti usean kuvan ottamisen vaihtamatta filmilevyä välillä. (Eastman toi edellisiin keksintöihinsä perustuen amatööreille suunnatun konseptin, jossa asiakkaan ei tarvinnut omistaa kameraa, vaan ostaessaan filmin, sai lyhyen opastuksen kameran käyttämisestä ja valmiiksi ladatun kameran käyttöönsä, minkä hän sitten palautti valotettuaan filmin. Saman tyyppiseen konseptiin perustuivat varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla markkinoilla olleet filminvalmistajien ’Ärräkamerat’.)
Äitini äiti omisti tällaisen laatikkokameran n. vuodesta 1912 ja käytti sitä lähes 60 vuoden ajan.
1920-luvulla alettiin valmistaa elokuvauksessa käytettävään filmimateriaaliin perustuvia pienkameroita, ns. kinofilmikameroita, jolloin rullalle saatiin mahtumaan enemmän kuvia. Rullafilmillä oli yleensä 12 valotettavaa ’ruutua’ kun taas kinofilmille saattoi jo tuolloin mahtua jopa 24 kuvaa ja myöhemmin jopa 36 kuvaa.
Kinofilmistä tulikin amatöörikuvaajien uusi ’de facto’ satndardi, joka säilytti asemansa paria ’harhailua’ lukuun ottamatta aina siihen asti kun digitaalinen kuvaus syrjäytti filmikuvauksen.
1940-luvulle asti kuvaaminen oli lähes yksinomaan ’mustavalkoista’, eli valokuvaamalla tuotettiin valokuvia, joissa oli väreinä vain musta ja valkoinen, sekä niiden yhdistelminä syntyviä harmaasävyjä. Värivalokuvauksen kehittelyn parissa kuitenkin työskenneltiin ja erilaisia menetelmiä kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä.
Parhaiten itsensä löi läpi Eastman Kodak Companyn Kodachrome-positiivifilmi, varsinkin ammattilaisten ja vaativien harrastajien parissa.
Dia-positiivilla kuitenkin oli omat rajoituksensa: Kuvan esittämiseen tarvittiin jälleen pimeä huone ja projektori, sekä kuvanmuodostus-menetelmänsä takia Kodachrome filmin kehittäminen tapahtui ainoastaan Kodakin omissa erikoislaboratorioissa (esim. vuoteen 1986 asti omat Kodachrome –filmini kävivät Ranskassa kehitettävinä ja viipyivät matkalla yleensä 12-14 työpäivää. Tuolloin perustettiin ensimmäinen pohjoismainen Kodak-laboratorio, mutta käsittelyaika ei maantieteellisen etäisyyden lyhenemisestä paljonkaan muuttunut).
Myös värinegatiivifilmin käyttöönottoa hidasti laboratorioiden harvalukuisuus ja postinkulun hitaus.
Oikeastaan vasta 1960-1970 luvun taitteessa Agfan markkinoille tuoma ns. kompaktikamerat filmikasetteineen, joilla otettiin neliskulmaisia kuvia, oli värivalokuvauksen suuri läpimurto kansanharrastukseksi, vaikka tuon ajan vedostusmenetelmät eivät ole kestäneet ajan hammasta. Tuon ajan kuvista on värit haalistuneet ja muuttuneet. Agfa toi markkinoille myös taskukamerat.
Paremmin värinsä ovat pitäneet mm. 1960-luvulla otetut Polaroid-pikakuvat. Tuolloin Polaroid toi markkinoille kameran pikafilmeineen, jossa oli kehite mukana ja värivalokuva oli minuutissa valmis. Kuvaajan ei tarvinnut muuta kuin käsitellä kuvan pinta mukana tulleella kiinnitepuikolla, jolla kuvasta saatiin pysyvä.
Polaroid-kamerasta ei tullut kansan kameraa, mutta on säilyttänyt edelleenkin asemansa mm. passikuvakamerana ja elokuvaohjaajien työkaluna kuvauspaikkoja etsittäessä.
Kompaktifilmin ohella toinen kuvatekniikan alalla sattunut ’suuri harharetki’ on APS-kamerat ja niiden käyttämä filmi. APS-filmi on väriensä kylläisyyden ja kuvatarkkuutensa puolesta huomattavasti kinofilmiä parempaa, mutta APS-kameroiden markkinoille tulo sattui ajankohtaan (1996), jolloin digitaalikamerat alkoivat työntyä markkinoille vääjäämättömästi ja kaikkien alalla toimivien hämmästykseksi (varsinkin Suomessa) jo vuonna 2003 digitaali-kameroiden myynti ylitti kino- ja APS-kameroiden myynnin, minkä seurauksena mm. yksi Suomen suurimmista kuvanvalmistajista; Eiri Oy; hakeutui marraskuussa 2004 velkasaneeraukseen ja asetettiin seuraavana vuonna konkurssiin sen omasta pyynnöstä.
Pikselihuuma on sittemmin vain kasvanut ja nykyisiin kännyköihin sisään rakennetut kamerat ovat jo erittäin korkeatasoisia ja digitaalisen kuvan käsiteltävyys kotikonsteinkin tietokoneella on huomattavasti helpompaa kuin vielä 20 vuotta sitten, jolloin vakavasti valokuvaukseen paneutuneet harrastajat vielä kehittivät ja vedostivat ottamansa kuvat itse kotipimiöissä; käsitellen erilaisia kemikaaleja.
Digitaalisen kuvauksen myötä myös otettavien kuvien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti; kuvatessa ei tarvitse miettiä filmin, kehittämisen ja vedostamisen kustannuksia: teetetään vain ne kuvat paperivedoksiksi, jotka todella halutaan albumiin.
Vastuista
Pääsääntöisesti kuvan ottaja on aina viime kädessä vastuussa julkaistun kuvan aiheuttamista seurauksista. Jos kuva on tarkoitus julkaista ja kuvassa on tunnistettavia henkilöitä, on heiltä tai heidän huoltajiltaan aina saatava etukäteen julkaisulupa. Mieluiten kirjallisena ja siten, että kohde on nähnyt ko. kuvan tai vähintään tietää kuvaustilanteen ja ajankohdan, sekä kuvan sisällön (nykyiset digikamerat mahdollistavat välittömän yhteydenoton kuvattuun henkilöön). Käytännössä ainoat poikkeukset em. säännöstä on uutiskuvalla ja opetustarkoitukseen, suljetun ryhmän kertakäyttöön otettu kuva, jota ei jaeta opetukseen osallistuville. Myös veistokset, taulut ja tietyt arkkitehtooniset kohteet ovat tekijänoikeudella suojattuja ja jos tällainen kohde on kuvan pääasiallinen sisältö, on kuvan julkaisemiseen hankittava tekijänoikeuden omistajalta (tai Kopiosto ry:ltä) lupa kuvan julkaisemiseen ja maksettava asianomaiset tekijänoikeuskorvaukset.
Ahtaimman tulkinnan mukaan kuvan julkaiseminen tarkoittaa sitä, että näytät tai lähetät kännykkäkameraasi ottaman kuvan sellaiselle henkilölle, joka on kuvaustilanteeseen nähden ulkopuolinen. Myös nettisivuille ja blogeihin tallennetut tai kolmannelle osapuolelle viestinä lähetetyt kuvat on siinä vaiheessa julkaistu.
Tässä astuukin kuvaan mukaan kuvaajan etiikka ja moraali. Kuvaajan olisi aina syytä käydä ottamansa materiaali ensin itse läpi (selvin päin) mahdollisimman pian ja poistettava kamerasta kaikki sellaiset kuvat, jotka eivät ole julkaisukelpoisia. Enkä tarkoita pelkästään tärähtäneitä kuvia. Varsinkin nykyisin ravintoloissa ja muissa julkisissa paikoissa kännykkäkameroilla otetaan hyvin paljon kuvia, joita ei ehkä olisi tarvinnut ottaa.
Periaatteessa esim. ravintolassa kuvaaminen vaatii aina myös luvan ravintolan omistajalta tai ravintolapäälliköltä (tai vastaavalta), sekä esim. orkesterin ollessa kyseessä, orkesterin luvan, nämäkin mieluiten kirjallisena siten, että siitä ilmenee kuvaamisen pelisäännöt ko. tilassa. Tällöin on myös kuvaajan pidettävä huolta siitä, että hän kuvaa ainoastaan esim. juuri ko. orkesteria siten, että yleisö ei ole tunnistettavissa valokuvista.
Yksityistilaisuudet ovat tietysti oma lukunsa.
Itse olen kuvannut ravintolassa paljon esiintyjiä ja jo yöllä (kuvaamisen yhteydessä) olen poistanut kamerasta niitä kuvia, jotka eivät saa mennä eteenpäin.
Kuvittelepas tilannetta, että olisit sanonut kumppanillesi, että olet viikonlopun ’kavereiden kanssa kalassa merellä’ tai ’tyttöjen kanssa Terhin mökillä’ ja kotiin mennessäsi kumppanisi heittäisi sinulle eteen kuvan (netistä tai kännykästään), jossa olet räkäkunnossa ravintolaympäristössä tai olet normaalia ystävänsuudelmaa intiimimmässä tilanteessa jonkun kanssa...
tiistai 21. heinäkuuta 2009
‘Esihistoriaa’
Oma tietokonekokemukseni alkaa vuodelta 1977 kauppaopistosta, jolloin ilmoittauduin mukaan, silloin vapaaehtoiseen, ATK-opetukseen. Oikeastaan täytyy olla kiitollinen tuosta ajasta, sillä emme todellakaan ‘istuneet valmiiseen pöytään’, kuten nykyään. Tuolloin kävimme läpi ATK:n perusteita perusteellisesti. Tutuiksi tulivat yhtälailla niin bitit ja bytet kuin reikäkortit ja -nauhat ja varsinkin vuokaavioajattelu. Laitekokemus rajoittui tuona ensimmäisenä vuonna siihen, että koululla oli käytössä keväällä muutaman viikon ajan paperipääte, jolla voitiin olla yhteydessä postipankin keskustietokoneeseen ja kokeilla, miltä tuntui antaa BASIC-kielisiä komentorivejä aivan oikeasti ja lävistelimme teleksejä ahkerasti konttoriopin tunneilla.
Myöhempinä vuosina koululla oli käytössä mm. Commodoren sen aikuiset toimistotietokoneet, jollaisella sitten väänsin oppimäärään kuuluneen tutkielmanikin: ”ATK:n hyväksikäyttö hinnoittelulaskennassa”. Pätkä BASIC-koodia ja muutaman sivun selostus. Kaikenkaikkiaan ‘helppo nakki’ ja kiitettävä arvosana. Laiska kun olin, en saanut pääaineestani, laskentatoimesta, väännettyä millään edes kunnon runkoa tutkielmaa varten, joten tartuin heti uuteen mahdollisuuteen. Eli olimme ensimmäinen vuosikurssi, jolla oli mahdollisuus tehdä tutkielmansa myös jonkun muun aineen tiimoilta. Tuolloin BASIC kiehtoi sen verran ja kun vahvin aineeni oli kauppamatematiikka, sain päähäni jossain vaiheessa, että yhdistänpä nuo ja pääsen myös kouluajan ulkopuolella räpläämään tietokoneita. Siis selvää hakkeriainesta.
Idean hahmotteluun taisi kulua loppujen lopuksi enemmän aikaa kuin varsinaisen hutkielman tekoon. Muistaakseni loppujen lopuksi tarvitsin koko kyhäelmän tekoon kolme iltaa...
Tuosta, yli 30 vuoden takaisesta ajasta on asiat muuttuneet todella paljon. Nykyään jo peruskoulun alaluokillakin tietokoneet, erilaiset opetusohjelmat ja www ja sen myötä ns. oppimisalustat ovat olennainen osa opetusta. Jokseenkin jokaisella oppilaalla on myös kotona mahdollisuus käyttää tietokonetta ja www:tä. IRCit, Chatit, Facebookit, Blogit ynnä muut ympäristöt ovat arkipäivää jo lähes kaiken ikäisillä.
Tällaisesta kehityksestä Thomas L. Friedman kirjoittaa kirjassaan 'Litteä maailma'. Kontaktit eivät ole enää aikaan ja paikkaan sidottuja, maailma on tullut lähes jokaiseen kotiin tavalla tai toisella Internetin ja WWW:n myötä ja monia palvelutoimintoja hoidetaan ties missä päin maailmaa. Esim. monien suurten kansainvälisten yritysten puhelintukipalvelut sijaitsevat fyysisesti Intiassa ja palvelin jolle tämäkin blogi on tallennettu sijaitse kymmenen tunnin aikaeron päässä jossakin päin yhdysvaltoja.
Litteä maailma
Litteä maailma
Juuri parhaillaan minulla on luettavani Thomas L. Friedmanin kirja 'Litteä maailma'.
Kirja on mielenkiintoista luettavaa ainakin tällaiselle henkilölle, joka on saanut seurata koko aikuisen työuransa IT-alan kehitystä ja ollut kokemassa myös sen ensimmäisen suuren kuplan puhkeamisen 1990-luvun alussa.
Friedman keskittyy kirjassaan ns. maailman kolmanteen litistymiseen eli aikaan 1980 - 2000-luvulle. Tietoverkkojen kehittyminen, internet, www ja niiden aikaansaama työn uudelleen järjestely eli työnteko ei ole enää paikkasidonnaista.
Hyvä esimerkki nykyisestä 'asiankäsittelystä' on Googlen käyttöympäristö. Esim tätä tekstiä muokkaan Google-Dokumenteissa ja julkaisen sen sieltä suoraan blogiini. Keittiötäni käsittelevän jutun kuva löytyy Picasa-verkkoalbumista samoin kuin blogissani oleva naamakuva. En ole sidoksissa omaan kotikoneeseeni, vaan voin muokata tekstiä miltä hyvänsä koneelta, jolta pääsee nettiin. Esim. kirjastossa tai kaverin luona jos on tarvis.
Lukiessani tuota kirjaa en ole voinut olla muistelematta omaa uraani tietotekniikan parissa ja kaivoinkin reilut kymmenen vuotta sitten kirjoittamani 'muistelmatekstin' esiin ja tarkoitukseni on jatkaa sitä tähän päivään (jonakin yönä) ja julkaista siitä otteita tällä palstalla.
K
Juuri parhaillaan minulla on luettavani Thomas L. Friedmanin kirja 'Litteä maailma'.
Kirja on mielenkiintoista luettavaa ainakin tällaiselle henkilölle, joka on saanut seurata koko aikuisen työuransa IT-alan kehitystä ja ollut kokemassa myös sen ensimmäisen suuren kuplan puhkeamisen 1990-luvun alussa.
Friedman keskittyy kirjassaan ns. maailman kolmanteen litistymiseen eli aikaan 1980 - 2000-luvulle. Tietoverkkojen kehittyminen, internet, www ja niiden aikaansaama työn uudelleen järjestely eli työnteko ei ole enää paikkasidonnaista.
Hyvä esimerkki nykyisestä 'asiankäsittelystä' on Googlen käyttöympäristö. Esim tätä tekstiä muokkaan Google-Dokumenteissa ja julkaisen sen sieltä suoraan blogiini. Keittiötäni käsittelevän jutun kuva löytyy Picasa-verkkoalbumista samoin kuin blogissani oleva naamakuva. En ole sidoksissa omaan kotikoneeseeni, vaan voin muokata tekstiä miltä hyvänsä koneelta, jolta pääsee nettiin. Esim. kirjastossa tai kaverin luona jos on tarvis.
Lukiessani tuota kirjaa en ole voinut olla muistelematta omaa uraani tietotekniikan parissa ja kaivoinkin reilut kymmenen vuotta sitten kirjoittamani 'muistelmatekstin' esiin ja tarkoitukseni on jatkaa sitä tähän päivään (jonakin yönä) ja julkaista siitä otteita tällä palstalla.
K
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Mikä ihmeen tukihenkilö?
(Tämän tekstin olen kirjoittanut alunperin keväällä 1996, jolloin olin PC-tukihenkilön jatkokurssilla. Lienee kuitenkin asiansa puolesta edelleen ajankohtainen)
Jätän tarkoituksella pois sanan PC tukihenkilötittelin edestä, sillä 'ongelmat ovat yhteisiä', olkoon kyseessä sitten PC-, MAC-, palvelukeskus- tahi muuten vain firman tukitoiminnoista vastaava henkilö. Koneiden kanssa yleensä pärjää kyllä, mutta entä ihmisten? Jos kone on rikki, sen voi korjata tai vaihtaa uuteen. Samoin tehdään nykyisin aika paljon myös ihmisten suhteen. Kun Mauri on työnsä tehnyt tai ei enää pysy kelkassa, Mauri saa mennä. Tulijoita on kyllä.
Tässä prosessissa tarvitaan myös tukihenkilöä, jottei yrityksen arvokkain pääoma, suorittavat henkilöt luhistuisi liian nopeasti. Tukihenkilön työstä suuri osa liittyy koneiden kanssa työskentelevien ihmisten 'huoltamiseen' ja tukemiseen. Varsinkin kun kyseessä on aiemmin koneympäristössä työskentelemättömät, mielummin sellaista ikäpolvea edustavat henkilöt, jotka ovat kasvaneet 'aikana ennen tarvittavia koneita', on tällaisen työn osuus tukihenkilön työskentelystä hyvin suuri. Oman osansa ajasta vie tietty laite- ja ohjelmaongelmat. Käyttäjäkoulutus ja oma jatkuva kouluttautuminen vaativat myös tukihenkilöltä panostusta.
Yksi viimeaikaisista muotisanoista ja koulutustitteleistä ATK-alalla on ollut PC- tai Mikrotukihenkilö. Millaista koulutusta ja millaisia tehtäviä tällainen tukihenkilö sitten tekee, onkin jo aivan toinen asia. Tukihenkilö voi olla muuten vain `hyvä jätkä', joka on oman toimensa ohessa harrastuspohjalta oivaltanut keskeiset asiat mikrojen ylläpidosta ja hoitelee niitä tuosta vain. Tällainen tukihenkilö ei välttämättä ole mikään kouluttajatyyppi, vaan käytännön ATK-Jantunen. Toisaalta tukihenkilö voi olla akateemis-teoreettinen opettajatyyppi, jolla on pitkä koulutusputki takanaan komeine titteleineen ilman käytännön kokemusta arkipäivän tilanteista. Kolmantena ryhmänä voisi ajatella sellaista tyyppiä, jolle koneet sinänsä ovat vieraita, mutta osaa hoidella ihmiset erinomaisesti ja tietää mistä apua saa, kun itse ei sitä pysty antamaan.
Yhtä kaikki, oli tukihenkilö ihmisenä millainen tahansa, hän on joka tapauksessa ahtaammalla kuin puun ja kuoren välissä puristuksissa. Yhtäältä hän on yrityksen edustaja, toisaalta työnantajan edustaja ja myös työntekijöiden edustaja.
Yrityksen edustaja ulospäin, ohjelmisto-, laite-, yms. toimittajiin ja osallistuu usein hankinta- ja linjapäätösten tekoon uusittaessa ATK-resursseja. Työnantajan edustaja ainakin siinä mielessä, että hänellä on kuitenkin vastuu ATK-toimintojen sujumisesta ja `investointien takuumies'. Työntekijöitä hän taas edustaa johdon suuntaan yrittämällä saada parasta saatavilla olevaa hommien sujumiseksi. ja joustoa pitää löytyä.
sunnuntai 19. heinäkuuta 2009
Keittiöstäni
Tässä kuva keittiöstäni, mikä on enimmäkseen kierrätys-, jäte- ja hylkytavarasta kasattu.Tehdäänpä pieni kierros vasemmalta alkaen:
Siis ruskea essu, jota hiukan näkyy, oli aikanaan verho. Niitä verhoja kuin oli vain yksi, surrautin siitä (mallin varastaen) ompelukoneella kokkiesiliinan.
Laatikosto on jostain vanhasta ns. työpöydästä. Sillä kohdalla on aikanaan ollut kaappi ja joku on huonolla menestyksellä yrittänyt siihen väsätä laatikostoa. Se oli tullessani aika karseassa kunnossa ja kun vielä tiskipöydän ja sen pienen työtason välissä oli rakoa, niin eipä ollut kivaa katseltavaa.
Se työtaso on alkuperäinen, mutta pinnoitin sen vahakankaalla, joka palveli jo aiemmassa asunnossani keittiön pöydän tuukina. Väliin jääneen raon (ja seinienväliset raot täytin naapurilta tähteeksi jääneellä silikonilla. Seinää kiertävä 'tippalista' on peräisin nuoruudenkotini kattolistoista, samoin kuin laatikkojen ja yläkaappien nupit.
Ovet olivat surkean näköiset ja niihin joku taiteilija (tämä asunto on viimeksi ollut parin taiteilijan työtilana) oli piirrellyt akryyliväreillä kaikenlaisia kuvia. Nykyinen maali on peräisin erään tuttavani äidiltä, jolle kävin maalaamassa hänen omistamansa vuokrakämpän pari huonetta ja sain yli jääneet maalit.
Tiskikaapin alla oleva vahvikepuu on peräisin äidiltä saamastani naulakosta, joka oli viallinen ja sekin kait peräisin 1970-luvulta...
Pyykkikone on jonkun edellisen asukkaan tänne jättämä, mikroaaltouunin hylly on ylimääräiseksi jäänyt hylly kirjahyllystöstäni.
Työtason yläpuolella olevan (vessanpeili)valaisimen sain eräältä tuttavaltani.
Paperiteline on ed. työpaikaltani poistettua kamaa (harmi kun en ottanut silloin kahta sama tien, saisin sellaisen nyt vessaankin).
Sen alla olevan kokkaussvälinenaulakon kokastelin rimanpätkästä ja jostain ylijääneistä L-mallisista koukuista.
Ja sitten itse työtaso:
Sen runko muodostuu saunasta puretun lauteiden osista, työtaso ja välihylly ovat vanhan kaksoissängyn pohjavanereista ja pinnoite tuttavaltani saamasta lattiamatosta (Hän teki remonttia ja sai tehtaalta reklamaatiolla uutta tavaraa koska alunperin toimitetuissa ei menneet kuviot kohdakkain).
Maustehyllyn olen itse kokastellut kasettihyllyksi joskus 1970-luvulla.
Kaikki (leveästä) raakalaudasta tehdyt hyllyt ovat peräisin entiseltä naapurilta, joka pois muuttaessaan kysyi huolinko: ne olivat palvelleet heitä varaston ylätasona, missä käytössä se minullakin oli.
Alempi työtaso on vanhasta koulupöydästä ja sen alla oleva hylly on kansilevy eräästä aikanani ostamastani käytetystä laatikostosta.
Ja ruokapöytä, jonka nurkkaa hiukan näkyy, ostin kierrätyskeskuksesta. Se oli sohvapöytäkorkea, mutta pulttasin sen seinään toisesta päästä ja toisessa päässä om vain yksi 2x4 tuuman laudasta tehty jalka, jonka olen päällystänyt manillaköydellä kissan raapimispuuksi...
Keittiöni halusin muokata toimivaksi ja lattian osalta siivoushelpoksi (ruokapöydässä vain yksi jalka, työtaso seinässä kiinni ja vain kahdella jalalla lattiassa ja alempi työtaso sovella-kiinnityksellä seinässä).
Olin oikeastaan myöhemmin hämmästynyt kokkikurssilla, miten samalla tavalla ravintolan keittiössä asiat on järjestetty: Kaikki tarpeellinen on esillä ja käsillä, ei laatikoissa tai kaapeissa...
Ja kaikkeen tähän olen käyttänyt rahaa n. 35€, mistä suurimman osan lohkaisi työtason alla oleva kissani lempinukkumapaikka: 24 oluttölkin pahvilaatikko ;(
KH
Nettitikku kotiverkon liittymänä
(ks. teksti 'Köyhän elämatää')
Viime sunnuntaina (12.07.09) aktivoin prepaidnettitikkuni kuukauden rajoittamattoman tiedonsiirron käyttöajan.
Testasin tikkua neljässä eri koneessa, eikä mitään ongelmia, kunhan vain muistaa laittaa operaattoriksi Elisan, koska Saunalahti toimii Elisan verkossa.
Olen tuttavilleni konfiguroinut näitä tikkuja jo ennenkin eri operaattrorien verkkoihin sekä Windows- että Linuxympäristöihin.
Windowsiin tikun mukana tulee hallintaohjelma, joka oikeastaan on aivan turha jos on laskutuspohjainen liittymä. Prepaidissa ohjelmalla voit ladata nettiaikaa.
Itselläni on neljän koneen kotiverkko joita hallinnoi TeleWellin EA-510 ASDL-reititin. Kaksi koneista on kiinni langattomasti ja toiset kaksi piuhalla.
Kahdella koneista on Ubuntu 9.04, yhdellä UbuntStudio ja kaivoin pöyttymästä yhden, jossa on XP (Celeron 600 MHz).
Lisäksi alakerran naapuri käyttää yhteyttäni parilla langattomalla koneellaan.
Tällaisen systeemin konfigurointi käyttämään nettitikkuyhteyttä käy seuraavasti:
Määritellään windowsissa sen kiinteä verkkokortti jakamaan yhteys muiden koneiden kanssa. Otetaan IP-numero ylös. (yleensä 192.168.0.1)
Tuupataan nettitikku USB-porttiin ja määritetään se oletusyhteydeksi nettiin.
Otetaan yhteys Telewellin ADSL-modeemiin (510:ssa http://192.168.0.254) ja poistetaan DHCP-palvelu käytöstä, jolloin myös voidaan ohittaa reititys ADSL-porttiin.
Nyt vain on se tilanne, että jokaiselle koneelle, jotka käyttävät tätä EA-510 reititintä, on IP-asetuksissa annettava kiinteä IP-osoite ja gateway-osoitteeksi tuo (windows) reitittävän koneen IP-osoite (tässä tapauksessa 192.168.0.1)
Esim: IP 192.168.0.20, Network mask 255.255.255.0, Gateway 192.168.0.1
ja jos olet Saunalahden (Elisan) verkossa kannattaa myös syöttää DNS-osoitteet 193.229.0.40 ja 193.229.0.42
Meillä on käytössä todellinen ja toimiva 3.6 Mb yhteys: Mokkulastani on suora näköyhteys Elisan tukiasemaan n. 750 metrin päähän
Niin ja Winloota toimii myös tulostuspalvelimena ja radiovastanottimena...
Höpisin nyt näitä lähinnä siksi, että jo olemassa olevaa kalustoa voi hyödyntää.
Ja em. asioissa voin auttaa.
Seuraavaksi kerron keittiöstäni...
KH
Viime sunnuntaina (12.07.09) aktivoin prepaidnettitikkuni kuukauden rajoittamattoman tiedonsiirron käyttöajan.
Testasin tikkua neljässä eri koneessa, eikä mitään ongelmia, kunhan vain muistaa laittaa operaattoriksi Elisan, koska Saunalahti toimii Elisan verkossa.
Olen tuttavilleni konfiguroinut näitä tikkuja jo ennenkin eri operaattrorien verkkoihin sekä Windows- että Linuxympäristöihin.
Windowsiin tikun mukana tulee hallintaohjelma, joka oikeastaan on aivan turha jos on laskutuspohjainen liittymä. Prepaidissa ohjelmalla voit ladata nettiaikaa.
Itselläni on neljän koneen kotiverkko joita hallinnoi TeleWellin EA-510 ASDL-reititin. Kaksi koneista on kiinni langattomasti ja toiset kaksi piuhalla.
Kahdella koneista on Ubuntu 9.04, yhdellä UbuntStudio ja kaivoin pöyttymästä yhden, jossa on XP (Celeron 600 MHz).
Lisäksi alakerran naapuri käyttää yhteyttäni parilla langattomalla koneellaan.
Tällaisen systeemin konfigurointi käyttämään nettitikkuyhteyttä käy seuraavasti:
Määritellään windowsissa sen kiinteä verkkokortti jakamaan yhteys muiden koneiden kanssa. Otetaan IP-numero ylös. (yleensä 192.168.0.1)
Tuupataan nettitikku USB-porttiin ja määritetään se oletusyhteydeksi nettiin.
Otetaan yhteys Telewellin ADSL-modeemiin (510:ssa http://192.168.0.254) ja poistetaan DHCP-palvelu käytöstä, jolloin myös voidaan ohittaa reititys ADSL-porttiin.
Nyt vain on se tilanne, että jokaiselle koneelle, jotka käyttävät tätä EA-510 reititintä, on IP-asetuksissa annettava kiinteä IP-osoite ja gateway-osoitteeksi tuo (windows) reitittävän koneen IP-osoite (tässä tapauksessa 192.168.0.1)
Esim: IP 192.168.0.20, Network mask 255.255.255.0, Gateway 192.168.0.1
ja jos olet Saunalahden (Elisan) verkossa kannattaa myös syöttää DNS-osoitteet 193.229.0.40 ja 193.229.0.42
Meillä on käytössä todellinen ja toimiva 3.6 Mb yhteys: Mokkulastani on suora näköyhteys Elisan tukiasemaan n. 750 metrin päähän
Niin ja Winloota toimii myös tulostuspalvelimena ja radiovastanottimena...
Höpisin nyt näitä lähinnä siksi, että jo olemassa olevaa kalustoa voi hyödyntää.
Ja em. asioissa voin auttaa.
Seuraavaksi kerron keittiöstäni...
KH
Luettua
Toukokuussa kirjastossa käydessäni löysin palautuskärrystä Eric-Emmanuel Schmittin kirjan 'Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset'.
osoittautui sellaiseksi yhdeltä istumalta luettavaksi kirjaksi. Pienikokoinen ja sivujakaan ei tainnut olla edes sataa.
En ryhdy analysoimaan tai arvostelemaan kirjaa sen kummemmin kuin:
Tarina kertoo nuoren juutalaispojan ja vanhan islaminuskoisen kauppiaan ystävyydestä ja niistä viisauksista, joita tämä vanhempi henkilö nuorelle pojalle ammentaa koraanin arkipäivään liittyvistä 'kukkasista'.
Kirjasta on tehty myös elokuva, jossa herra Ibrahimia esittää Omar Sharif.
Lainattavissa kirjastosta pakettina, jossa on DVD ja kirja.
Ja kuinka ollakaan: olen jo pitkään ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Uuteen testamenttiin evankeliumi, joka olis objektiivinen tarkastelu ajan tapahtumista tai vastapuolen näkemys tapahtumista.
Kun olin tuon Ibrahimin myötä kiinnostunut Scchmittistä, löysin häneltä kirjan 'Pilatuksen evankeliumi'.
Lukemisen arvoinen kirja ja mielenkiintoinen näkökulma tuolloin tapahtuneisiin juttuihin.
Kirjaa on tuoreeltaan omassa blogissaan käsitellyt Kirsi Piha.
KH
osoittautui sellaiseksi yhdeltä istumalta luettavaksi kirjaksi. Pienikokoinen ja sivujakaan ei tainnut olla edes sataa.
En ryhdy analysoimaan tai arvostelemaan kirjaa sen kummemmin kuin:
Tarina kertoo nuoren juutalaispojan ja vanhan islaminuskoisen kauppiaan ystävyydestä ja niistä viisauksista, joita tämä vanhempi henkilö nuorelle pojalle ammentaa koraanin arkipäivään liittyvistä 'kukkasista'.
Kirjasta on tehty myös elokuva, jossa herra Ibrahimia esittää Omar Sharif.
Lainattavissa kirjastosta pakettina, jossa on DVD ja kirja.
Ja kuinka ollakaan: olen jo pitkään ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Uuteen testamenttiin evankeliumi, joka olis objektiivinen tarkastelu ajan tapahtumista tai vastapuolen näkemys tapahtumista.
Kun olin tuon Ibrahimin myötä kiinnostunut Scchmittistä, löysin häneltä kirjan 'Pilatuksen evankeliumi'.
Lukemisen arvoinen kirja ja mielenkiintoinen näkökulma tuolloin tapahtuneisiin juttuihin.
Kirjaa on tuoreeltaan omassa blogissaan käsitellyt Kirsi Piha.
KH
Köyhän elämätää
(alunperin 9.7.2009)
Tuossa reilu viikko taaksepäin sain laajakaistaoperattoriltani laskun, missä yllättäen oli 1.7. alkaen nostettu liittymähintaa 3€ / kk. Siis ilman hk ennakkoilmoitusta, mikä on mainittu sopimusehdoissa.
Asiasta hivenen hikeentyneenä otin yhteyttä ko operaattoriin ja pyysin, että he vaihtaisivat kiinteän liittymäni mobiililaajakaistaan.
Eihän tuo heille sovi niin yksinkertaisesti (Maksaisin n. 15€ vähemmän kuukaudessa). Minulle neuvottiin: irtisano nykyinen liittymäsi ja tee erillinen sopimus mobiililaajakaistasta.
Hipheijjaa: kun satun olemaan työttömönä ja silleen, halusi operattorini mobiililiittymästä 300€ takuumaksun, siis liittymästä, joka olisi ollut minulle nykyistä 15€ halvempi kuukausittain...
Ostin sitten Prepaidliittymän, jonka käyttöohjeissa on mainittu: 'aseta tikku koneen vapaaseen USB-liitäntään, jolloin tikulla oleva opastusohjelma käynnistyy automaattisesti ja asentaa mobiililaajakaistan hallintaohjelman koneellesi ja tällä ohjelmalla voit ladata arvosetelin 1 kk rajoittamattoman nettiyhteyden'.
Kävikö näin: Ei! Minulla kun sattuu olemaan koneillani Linuxpohjainen ubuntukäyttöjärjestelmä. Operaattorin asiakaspalveusta saan vain vastauksen 'Asiakaspalvelumme on tilpäisesti ruuhkautunut'. Se pitäisi vaihtaa muotoon: 'asiakaspalvelumme on jatkuvasti tukossa. Älä yritä enää soittaa.'
Nooh kuitenkin: tiedän miten toimia, mutta haluaisin tietää josko nuo asiakaspalvelun ihmiset tietävät, miten toimitaan linux-ympäristössä.
Tällaista tänään.
Heinäkuuta
(alunperin julkaistu 5.7.)
Heinät ovat jo kohta kukintansa kukkineet ja siitepölynsä pölläyttäneet. Pujo vasta aloittelee ja jatkaa tuonne syys-lokakuun vaihteeseen.
Miksi tällaisia kirjoittelen?
En kadehdi niitä, joilla on heinänuhaa. Itse olin lapsena todella allerginen käytännössä kaikille siitepölyille.
Sain siedätyshoitoa 13-17 vuotiaana talvisin ja se auttoi tiettyihin kasveihin, mutta edelleenkin minulle on pahin toukokuu, jolloin mänty pölistää.
Ja vielä: 1960-luvun alussa jolloin maito tuotiin kutakuinkin suoraan lehmästä maitokaupan kautta ruokapöytään, olin aina reidet 'ruvella'. Minulla epäiltiin maitoallergiaa, mutta syy selvisi ollessani 13-vuotias allergiatesteissä: olen allerginen LEHMÄLLE.
Alioita minulla on nytkin ja ollut erilaisia ennenkin. Niistä joskus...
K
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)