Akupunktiota a'la kissanpentu

Viime viikonloppuna pentukissa sai täyteen neljä viikkoa tätä elämää ja sai takajalatkin koordinoitua liikesarjoihinsa. Muutamassa päivässä kehitys on ollut huimaa.
Olen jo varmaan maininnut, että asuskelen tällaisen vanhan talon yläkertaa. Täällä on aina sen verran lämmin, että normaali kotiasuni on T-paita ja lyhyet kalsarit ynnä jotkin 'pilipali'-tossut ja miten ollakaan, jostain syystä akillesjänteeni kiinnostavat tuota pentua. Kun puuhailen keittiössä tai lueskelen jotain, niin aina jossain vaiheessa tunnen kymmenkunta kynnenpistoa akillesjänteen seutuvilla. Melkoista akupunktiota. En tiedä, onko siellä mitään varsinaisia akupunktiopisteitä, mutta minua se ainakin sävähdyttää, kun pentukissa on kiinni molemmin käpälin.

Oheisen kuvan otin n. puoli tuntia sitten. Varpaani ovat myös erittäin kiinnostava 'hyökkäyksen' kohde. Kuvassa 33 vrk vanha kissanpentu saalistaa 49v 46vrk vanhoja varpaita ruokapöytäni jalassa omat takajalkansa n. 10 cm lattiasta. (Aiemmin kirjoitin keittiöstäni ja todellakin tuon pöytäni kakkosnelosesta tehdyn jalan päällystin manillaköydellä kissalle raapimispuuksi).

Tällaista tänään

Kissan elämää osa 2

Olin aikoinani kissanvihaaja, eli ajatusmaailmani oli sitä luokkaa että kuollut kissa on paras kissa.
Mutta kuinka sattuikaan helmikuussa 1996. Kireä pakkasilta, menin pihalle savuille ja kuinka ollakaan, tupsahti ovesta sisään täysin valkoinen nuorehko tyttökissa.
Minähän olin saman tien täysin ns. myyty mies.
Tuo kattihan otti huushollini omakseen ja noin kaksi kuukautta meille kotiutumisensa jälkeen sain olla tuolle katille kätilönä. Kaksi somaa poikaa, toinen oranssi tiikeri ja toinen (kahta mustaa pääkarvaa lukuunottamatta) täysin valkoinen.
Myöhemmin sain kuulla, kenen kissa minulla oli hoidossa ja kotiin palauttaminen on oma tarina sinänsä. Tuo kissa oli sen verran tykästynyt olemaan luonamme, että kissa oli kotonamme ennen kuin minä.
Mutta ei sentään tapahtunut samoin kuin eräälle tuttavalleni. Hän meni sanomaan kissan aikana: 'Osku! Huomenna sinulta viedään munat!'. Kissa saman tien ikkunasta pihalle ja oli kolme kuukautta omilla teillään...

Lisää koiramaista

Tuossa noin tunti sitten sain totaalisen kasvopesun eräältä nuorelta saksanpaimenkoiralta.
Lienekö minäkin niin koira, että väliin tuntuu siltä että koirat pitävät minua lajikumppaninaan.
Mm. erään tuttavani luona yleensä lähes kompastuin heidän 'vahtikoiraansa' eteisessä. Tuo saksanpaimenkoira vain nosti toista silmäluomeaan ja totesi, että sehän on vain tuo, antaa sen mennä.
On minulle käynyt joskus vähän mielenkiintoisemminkin nimenomaan saksanpaimenkoiran kanssa. Menin käymään tuttavani luona. Siellä ei ollut ketään kotosalla lukuunottamatta kyseistä paimenkoiraa.
Vietimme pari rattoisaa tuntia keskenämme. Keittelin kahvit ja koira makoili sohvalla jokseenkin tukahduttaen minut, mutta kun yritin ovelle, oli tuo paimen minua vastassa tuulikaapissa hampaat irvessä. Eli: sain käytännössä tehdä mitä vain sisällä talossa ja koira oli kaikessa touhussa mukana, mutta jos yritin pihalle, tuli täysi stoppi.
Ja juuri nyt n. 30 kiloinen koirani ja alle 4-kiloinen kissani painiskelevat. Se on joskus aika rankan näköistä touhua, mutta siinä yleensä käy niin lopuksi, että kissa sanoo 'MMOuur', minkä jälkeen koira sanoo 'Viu' ja pakenee paikalta pienen kynsittelyn jäljiltä

Omat tavat

Jos meillä ihmisillä on pieniä, jopa mielenkiintoisia päähänpinttymiä, löytyy niitä myös lemmikeiltämmekin.
Esimerkiksi koirani ilmeisesti saattaisi kuolla nälkään, vaikka olen laittanut sille aterian eteen.
Aina silloin tällöin huomaan mokanneeni. Koira seisoo keskellä keittiötä, katselee ruokakuppiaan kuolaten, mutta eipä vain käy herkkujen kimppuun, koska minä olen unohtanut sanoa ne pienet sanat: 'Ole hyvä'.
Aivan totta: koirani ei mene kupilleen ennen kuin olen sanonut nuo kaksi pientä sanaa. Ja muuten kun tuo n. 3,5 vuotias naaraskoira on hyvin omapäinen, niin miten tällainen pieni iso juttu on mennyt sen aivoihin noin syvästi.
Kissallani taas ei ruokailun suhteen, varsinkaan nyt kun se on pieniin päin, ole mitään käytöstapoja. Vaikka se olisi kuinka 'kuollut', niin en silti pääse niin varkain jääkaapille, etteikö se jo olisi maukumassa jaloissani. Hyvä kun ei sentään itse mene jääkaapille. Aina joksenkin puolet annoksesta katoaa jo ennen kuin se on ruokakupissa.
Toinen kissalleni ominainen juttu on se, että sen täytyy aina päästä hetkeksi kiusaamaan polvitaipeitani kun itse menen nukkumaan. Onneksi se on toisesta etutassustaan kampura, joten minun ei tarvise kärsiä kuin yhden tassun kynsistä kun se polkee oikein innolla.
Muutoinkin tuo nukkumaan meno on eräänlainen seremonia. Nuo seuralaiseni, siis koira ja kissa, tuntuvat oikein kyttäävän sitä hetkeä, jolloin alan sammutella valoja tai muuten vaan osoitan merkkejä siitä, että nyt mennään petiin. Siinä me sitten olemme: koira nuolee varpaitani ja kissa polkee tassullaan polvitaipeita. Ja kun nuo jutut on hoidettu, koirani ottaa käsittelyyn kissan kampurajalan. Se saattaa nuolla sitä hyvinkin viisi minuuttia.
Omat haavani, joita aina silloin tällöin tulee ja ranteessani olleen 2. asteen palovamman, olen koirani antanut hoitaa kuntoon. Aika ilkeältä se varmaan näyttää, kun koira repii hampaillaan ruven irti ja jatkaa sen jälkeen haavan nuolemista, mutta koiran syljessä on niin paljon antibiottisia ettei vanha sanonta 'kyllä koira haavansa nuolee' ole mitään huuhaata.
Paitsi että silloin kun koirani on käynyt snackseilla kissan hiekkalaatikolla, totean vain että 'henkesi haisee sen verran kissanpaskalta, että nyt ei käy'...

Kissan elämää osa 1

Viime viikonloppuna aloin katsella n. vuoden vanhaa kissaani vähän sillä silmällä, että taitaa olla pieniin päin.
Vastaus tulikin sitten tiistaina iltapäivällä ehkä kaikkein 'raadollisimmalla' tavalla.
Iltapäivällä alkoi vuoto ja illansuussa kissa synnytti yhden, kuolleen n. 7 senttiä pitkän, karvattoman sikiön.
Kissa söi jälkeisensä ja tajuttuaan, että pienokainen ei ole elävä, niin neljällä haukkapalalla kissa hoiti luonnollisella tavalla 'roskat' pois.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itse pääsin todistamaan tuollaista tapahtumaa. Olen kyllä kuullut ja lukenut moisesta ja toiminut  ennekin ensimmäistä kertaa synnyttävän kissan 'kätilönä'.
Minä tietysti kuvasin koko tapahtuman, mutta vasta kun kaikki oli ohi ja oli tarkoitus selata EOS 300D:n ruudulta kuvia, huomasin että muistikortti olikin tietty kiinni tietokoneessa edellisten kuvien siirron jäljiltä.
Tuo kissani on vasemmasta jalastaan kampura ja oli jo silloin kun otin sen tuosta lähimetsiköstä huostaani viime lokakuun alussa. Koirani sen oikeastaan sieltä bongasi iltalenkillä, nuoren kissan kyyhöttämässä ja maukumassa kuusen alla tihkusateessa. Seuraavana aamuna kissa oli yhä siellä ja tultuani iltapäivällä kotiin päivän velvotteista, lähdin koiran kanssa katsomaan, vieläkö kissa olisi siellä. Olihan se. Jätin sille vähän kissan nappuloita, kävimme koiran kanssa kaupassa ja vietyäni koiran kotiin, kävin hakemassa tuon rassukan suojiini. En tiedä, onko tuo kissa loukkaantunut vai syntymästään kampura, mutta joka tapauksessa se ei pysty kiipemään esim. kuuseen tai koivuun joissa on suora runko, mutta pihassani oleviin vanhoihin känkkyräisiin omenapuihin kylläkin.
Jaoin lähiympäristön postilaatikoihin lappusia kysellen, tunteeko kukaan omakseen. Tuli vain yksi yhteydenotto ja sekin eri kissasta.
Olen pitänyt sitä vallan sisäkissana, mutta eipä tuota kiimoissaan häirinnyt se, että ikkunalaudaltani maahan on 4,8 metriä. Sittemmin olen värkännyt ikkunoihini sellaiset tuulihaat, että ikkunat ovat vain sen verran raollaan, ettei kissa saa päätään ja siten itseään niistä ulos.
Tuo kissa on niin leimaantunut minuun (ja koiraani), että usein teemme iltapisukäynnin kolmisin läheisen vanhan muuntajarakennuksen takana olevaan pieneen metsikköön. Kissa tulla koikkelehtii perässämme ja hoitaa myös omat asiansa hyvin huolellisesti peittäen, kun taas koiralla homma toimii kuten lievää vahvemmassa humalassa olevalta mieshenkilöltä kylpyhuoneessa: etsii ja etsii paikkaa ja paskoo ohi (kylpyhuoneessa: amme, käsienpesuallas vai pytty ja lopputulos on 10cm lattiakaivon vieressä (jos huomasi laskea housunsa alas)).  Ja kun hommat on hoidettu, kiltisiti iltapalalle ja leikkimään kuollutta.
(Kuvassa oleva vasemmanpuoleinen kissani menehtyi huhti-toukokuun vaihteessa.)